Olen viimeisten vuosien aikana käynyt luennoimassa sekä siviiliyliopistoilla että Maanpuolustuskorkeakoulussa kyberturvallisuudesta ja erityisesti sen sotilaallisesta ulottuvuudesta, kyberpuolustuksesta. Koska en halua olla pelkästään ”puhuva pöllö”, olen viime aikoina usein antanut opiskelijoille ryhmätehtäviä herättääkseni keskustelua ja saadakseni aikaan vuorovaikutusta yleisön kanssa. Yksi antamistani aiheista on ollut ”kyberpuolustus ja varusmieskoulutus”. Mitä pitäisi kouluttaa, miten pitäisi kouluttaa, ketä pitäisi kouluttaa? Aihe on herättänyt paljon mielenkiintoista keskustelua, joten päätin kirjoittaa siitä blogipostauksen keskustelun laajentamiseksi.
Ensimmäinen näkökulma, mikä on keskusteluissa noussut esille, on ollut koulutuksen laajuus. Tulisiko koulutusta antaa kaikille vai pienelle joukolle, vai sekä että? Laajalla koulutuksella olisi mahdollista antaa yleissivistävää opetusta kaikille lähinnä suojautumisen osalta. Tämä ei sinänsä kehittäisi puolustusvoimien kyberpuolustuskykyä, mutta se antaisi perusymmärryksen kyberuhkista ja yleisistä suojautumiskeinoista, mikä voisi palvella yhteiskunnan turvallisuutta laajemmin. Varusmieskoulutuksen saaneet kykenisivät paremmin suojaamaan kotikoneitaan sekä toimimaan netissä asioidessaan turvallisemmin, kun perusteet olisi hallinnassa. Osaaminen hyödyntäisi myös heidän tulevia työnantajiaan. Toisaalta voidaan ajatella, että nämä taidot ovat sellaisia perustaitoja, joita tulisi opettaa jo peruskoulussa ihan kaikille. Pienelle joukolle annetun erikoiskoulutuksen kautta taas olisi mahdollista kehittää puolustusvoimien toimintaa tukevaa osaamista, vähän samalla tavalla kuin ELSO-koulutuskin (ELSO = elektroninen sodankäynti). Tällaiseen erikoiskoulutukseen valikoituisi rajoitettu määrä varusmiehiä vuosittain. Vaihtoehtoisesti voisi ajatella, että yleissivistävää koulutusta annetaan jokaiselle joka tapauksessa, mutta pientä joukkoa koulutettaisiin syvällisemmin erikseen.
Erikoiskoulutuksen osalta olisi tärkeätä, että siihen hakeutuisi oikeat osaajat. Monet oppilaat ovat keskusteluissa tuoneet esille sen huolen, että osa potentiaalista menee jo kutsunnoissa hukkaan, koska esimerkiksi kunto tai terveydentila ei ehkä riitä varusmiespalveluksen suorittamiseen - tai voi olla muita syitä, minkä takia perinteinen varusmiespalvelus ei ole mahdollinen. Voisiko tälle olla vaihtoehtoja? Keskusteluissa on noussut esille ajatuksia siitä, että perinteiseen varusmiespalvelukseen kykenemättömille, joilla kuitenkin on kyberalan huippuosaamista, voisi tarjota tietynlaista vapautusta tai kevennystä perinteisistä velvoitteista. Näin he kuitenkin suorittaisivat varusmiespalveluksensa ja kykenisivät tarjoamaan oman osaamisensa maanpuolustukselle, mikä lienee win-win tilanne niin heidän kuin puolustusvoimienkin kannalta. Toinen mielenkiintoinen idea oli se, että nämä henkilöt suorittaisivat varusmiespalveluksensa siten, että heille maksettaisiin puolustusvoimien päivärahaa vuoden verran, jonka aikana heillä olisi velvollisuus suorittaa alan opintoja siviiliyliopistoissa tai ammattikorkeakouluilla. Tämän jälkeen heille määrättäisiin sodanajan sijoitus puolustusvoimissa.
Koulutuskeskustelussa nousee usein myös esille sitä, kenen pitäisi kouluttaa mitäkin ja milloin koulutus olisi hyvä käydä. Yksi mahdollisuus on se, että henkilöt ensin hankkivat siviilimaailman koulutusta, jonka jälkeen he suorittaisivat varusmiespalveluksensa erikoiskoulutuksena, vrt. lääkärit. Toinen hyvä näkemys oli se, että puolustusvoimat ja siviilikoulut tekisivät yhteistyötä siten, että osa koulutuksesta olisi puolustusvoimien tarjoamaa ja osa siviilikoulujen tarjoamaa. Näin voisi paremmin yhdistää puolustusvoimien strateegista, operatiivista ja taktista osaamista ja siviilikoulujen teknistä, lingvististä ja juriidista osaamista.
Yksi hyvin mielenkiintoinen näkemys nousi yhdellä oppitunnilla esille, nimittäin siviilipalvelusta tekevien henkilöiden osaamisen hyödyntäminen. Mikäli vakaumus estää kaikkea sotilaalliseen maanpuolustukseen liittyvää, voisiko alan osaamista kuitenkin käyttää yhteiskunnassa laajemmin, esimerkiksi osana kriittisen infrastruktuurin suojaamista kriisin tai sodan aikana? Tai jos vakaumus käsittää lähinnä ”aseista kieltäytymisen”, niin voisiko kyberpuolustus olla yksi mahdollisuus suorittaa varusmiespalvelusta rikkomatta tätä periaatetta?
Kyberpuolustus ja varusmiespalvelus herättää paljon keskustelua ja mahdollisuuksia on varmaan paljon. Toivoisin, että blogini lukijat ottaisivat aiheeseen kantaa, esittäisivät omia näkemyksiään ja ideoitaan, ja että aihe herättää tälläkin foorumilla vilkasta keskustelua.
